Selitämme, mitkä ovat näytelmän rakenteen, muodon ja sisällön ominaisuudet.
Mikä on näytelmä?
Näytelmä, draama tai pelata on kirjallinen teos, joka on kaiverrettu teatterin genre, yksi vanhimmista ihmiskuntamissä he kättelevät kirjallisuus ja esittävät taiteet.
Näytelmä on tarinan tai tilanteiden sarjan lavastus siten, että yleisö arvostaa niitä ja jota voidaan liikuttaa sekä esteettisesti että emotionaalisesti. Se on siis a taideteos kollektiivinen.
Teokset teatteri voivat olla hyvin erilaisia keskenään, ja ilmoittaudu mukaan perinteitä, koulut ja hyvin vaihtelevat suuntaukset, koska ne ovat kehittyneet yhdessä erilaisten kanssa yhteiskunnat muinaisista ajoista lähtien.
Ensimmäiset näytelmät syntyivät vuonna Muinainen Kreikka, tiettyjen hedelmien rituaaleja uskonnollisia, jotka ajan myötä muuttuivat luonnonkauniiksi monimutkaisiksi. Näin syntyi tapa luoda julkisella aukiolla suuri myyttejä ja hänen tarinoitaan uskonto ja sen historiaa sen suurten näytelmäkirjailijoiden kirjoittamissa teoksissa.
varrella historia, teatteriteoksilla oli keskeinen rooli paitsi taiteellisessa etsimisessä ja ilmaisussa, myös taiteellisessa tutkimuksessa keskustelu tämän hetken yhteiskunnallisista ja poliittisista ajatuksista. Esimerkiksi 1900-luvulla taiteellisen räjähdyksen aikana etujoukkoja, teatteri ja politiikka he kokoontuivat usein kouluttamaan massoja tai altistamaan heidät kuvitteellisille tilanteille, jotka edistävät tiettyjen ideoiden syntyä ja keskustelua.
Alla tarkastellaan yksityiskohtaisesti jokaista teatteriteoksen yleistä ominaisuutta.
Näytelmän ominaisuudet
1. Yhdistä maisema ja kirjallisuus
Näytelmä on näyttämöesitys, koska se tapahtuu näyttämöllä, näyttelijöiden ja muiden visuaalisten elementtien kautta, mutta samalla esitystä ohjaa käsikirjoitus, eli teksti teatteri, joka on sinänsä kirjallisuuden muoto.
Tällä tavalla, kun näemme näytelmän, "näemme" tekstin, toisin sanoen näyttämöversion (näytelmän ohjaajan ehdottama), joka perustuu näytelmään. kirjallista tekstiä (näytelmäkirjailijan kirjoittama).
Esimerkiksi William Shakespearen näytelmä Hamlet Se kirjoitettiin Englannissa vuonna 1603, mutta sitä esitetään edelleen teatterinäyttämöillä. Tämä on mahdollista, koska alkuperäisen tekstin tulkitsee nykyaikainen ohjaaja, joka päättää, miten lavastus tehdään: mitä tekstin osia käytetään ja mitä ei, millainen on asetus, miten hahmoja, jne.
2. Se ehdottaa jotain yleisölle
Yleisö, joka osallistuu näytelmään, tekee niin yleensä, koska se pyrkii viihtymään, kuten joku, joka käy näytelmässä elokuva. Teatteriteokset ei kuitenkaan yleensä ole tarkoitettu vain harrastukseksi (mikä ei olisi huono asia), vaan tapahtumaksi, joka tarjoaa katsojille viestin tai pohdiskelun.
Ei ole väliä, jos näytelmä on a komedia, a tragedia tai jokin muu genre; Kärsipä se sitten kärsii tai nauraa tai tekee molempia, näytelmä pyrkii liikuttamaan yleisöä ja saamaan heidät elämään edessään tapahtuvia tilanteita, livenä ja suoraan, ilman välittäjän välitystä. tarinankertoja.
Näin tehdessään hän kutsuu katsojia ottamaan omakseen hahmojen kokemukset ja kokemaan omansa uudelleen: kun näemme Ophelian kärsivän Hamletin rakkauden puutteesta, kärsimme hänen kanssaan ja elämme uudelleen sitä tunnetta, jonka olemme varmasti itse kokeneet.
Vastaavasti, kun näemme Antigonen kärsivän kuolleen veljensä ruumiin kohtalosta, kärsimme hänen kanssaan ja kyseenalaistamme, pitäisikö yhteiskunnan lakien olla aina yhtä jäykkiä kuin Kreonin, Theban silloisen kuninkaan, puolustamat. Tämä viesti pysyy meissä työn päätyttyä ja antaa meille mahdollisuuden pohtia todellista ja välitöntä ympäristöämme.
3. Kaikki tapahtuu nykyhetkessä
Teatteritarina tapahtuu aina välittömästi ja katsojan silmien edessä, vaikka joitain tarkkoja toimintoja voi tapahtua myös lavalla eli kulissien takana piilossa. Tapauksissa, joissa yleisö ei voi todistaa tapahtumia, on normaalia, että hahmot viittaavat siihen puhumatta yleisölle, jotta tämä ymmärtää, että jotain tapahtui näyttämön ulkopuolella.
Teatterissa ei kuitenkaan ole kertojaa, kuten teatterissa romaaneja ja tarinoita, jotta yleisö tietää vain, mitä lavalla tapahtuu ja mitä hahmot itse kommentoivat dialogeja ja soliloquit (sisämonologit).
4. Luo maailma
Sama teos voidaan haluttaessa lavastella radikaalisti eri tavoilla, ja tämä riippuu pitkälti ehdotetusta skenaariosta eli tavasta, jolla käsikirjoitukseen sisältyvä fiktiivinen todellisuus esitetään. Näissä skenaarioissa eri elementit ovat vuorovaikutuksessa, kuten:
Näyttelijät, jotka lainaavat vartaloaan hahmoille, jotta he elävät omaa elämäänsä käyttämällä vaatteita (pukuja), naamioita, meikkiä tai muita kehollisia elementtejä.
Rekvisiitta eli esineitä, jotka palvelevat näyttelijöitä tarinassa, kuten miekat, lautaset, lasit, pöydät, tuolit jne. Nämä liikkuvat elementit ilmestyvät ja katoavat näyttämöltä tarpeen mukaan, eivätkä joissain tapauksissa ole edes läsnä, vaan ne ovat näyttelijöiden itsensä loihtimia ja jätetty katsojien mielikuvituksen varaan.
Asetus eli koriste-elementit, jotka kertovat, missä toiminta tapahtuu ja jotka usein muuttuvat, jos hahmot vaihtavat sijaintiaan tarinassa. Esimerkiksi Hamlet-montaasiin voit toistaa linnan kiviseinät ja kuninkaallisten punaiset matot tai voit jättää kaiken katsojan mielikuvituksen varaan. Nämä koristeet voivat olla erilaisia:
- Pysyviä, kun he ovat lavalla koko teoksen esityksen ajan, koska paikalla ei ole merkittäviä muutoksia.
- Samanaikaisesti, kun on kyse useista erilaisista pysyvistä paikoista (esim. useita paikkoja: puutarha, palatsi ja kyläkatu), joiden välillä näyttelijät liikkuvat työn niin vaatiessa.
- Vaihteleva, kun lavasteet vaihtuvat näytelmän kunkin kohtauksen mukaan, järjestyvät uudelleen pimeässä tai verhon takana ennen kuin näyttelijät ilmestyvät.
Erikoistehosteet, olivatpa valot heijastettu lavalle, musiikkia tai äänitehosteita (ukkonen, sade, linnunlaulut jne.), jotka soivat teoksen tietyllä hetkellä ja lisäävät näytettävään draamaa ja ilmaisua. Näillä elementeillä voi olla myös symbolinen merkitys.
Näytelmän ohjaaja päättää, miten näistä elementeistä muodostuu luonnonkaunis ehdotus. On myös mahdollista, että näytelmäkirjailija määrittelee näytelmän tekstissä, kuinka joitain niistä tulee käyttää.
5. Sillä on tietty rakenne ja kesto
Näytelmän rakenne, eli sen muodostavat osat, määräytyy aina teatterikäsikirjoituksen mukaan, mutta se ei tarkoita, etteikö ohjaaja voisi tehdä omia ehdotuksiaan ja muuttaa rakennetta. Joka tapauksessa jokainen teatteriteos koostuu:
- Teot eli suuret kerronnalliset jaot, joita leimaa esiripun laskeutuminen ja nousu (jos sellainen on) tai jokin muu vastaava keinoteko, koska ne usein merkitsevät maiseman vaihtoa, ajan kulumista tai jotain muuta tärkeää teatteritarinan näkökohtaa, joka vaatii vaiheen uudelleenjärjestelystä. Näytelmä voi koostua yhdestä näytöksestä tai useista.
- Kohtaukset eli pienet kerronnalliset jaot tietyn näytöksen sisällä, joiden alku ja loppu riippuvat hahmojen sisään- ja ulostulosta lavalla. Näytössä voi olla niin monta kohtausta kuin halutaan.
Teoksen keston osalta niiden katsottiin alun perin kestävän useita tunteja, ellei kokonaisia iltoja. Nykyään ne ovat tyyliltään paljon lyhyempiä, pituudeltaan yhdestä kolmeen tuntiin, joskus välikappaleita tai taukoja välissä.
6. "Neljäs seinä"
Yksi teatterin perusperiaatteista liittyy niin sanottuun "neljänteen seinään", joka on näkymätön ja jonka läpi katselemme teosta. Jokainen skenaario olettaa tilanteen ja esitellyn paikan, josta näemme lattian, katon ja sivut (jossa näyttelijät tulevat sisään ja poistuvat), mutta hahmot eivät sitä vastoin näe meitä.
Siksi he usein katsovat meidän suuntaan tarkkaillakseen maisemaa tai puhuakseen itselleen, sillä "näkymätön seinä" tai "neljäs seinä" piilottaa yleisön. Jotain vastaavaa tapahtuu elokuvateatterissa, jossa hahmot katsovat harvoin heitä kuvaavaan kameraan.
Joissakin teoksissa neljäs seinä voi kuitenkin "rikota", jolloin hahmot puhuttelevat yleisöä, sanovat heille asioita tai sisällyttävät ne tavalla tai toisella lavalle. Tämä on erityisen yleistä katuteatterissa tai siellä, missä yleisö on lavalla.